VUODEN 2010 VIIMEISET HETKET

Joulu on ohi ja odottelemme uutta vuotta ja mitä se tuo tulleessaan. Näin mieleenpainuvaa ja tapahtumarikasta vuotta minulla ainakaan ei ehkä ole vielä ollut, tietysti kaikki on suhteellista, mullistava vuosi oli ainakin.

Vietimme joulun kotona, Sonomassa. Ostimme kinkun ja teimme torttuja (tosin vattuhillolla kun ei nämä amerikkalaiset tunne luumuhilloa) ja joulupipareita. Ihanat ihmiset Suomesta, etenkin anoppi, lähetti meille paljon salmiakkia ja suklaata, joten herkkujakaan ei puuttunut. Joulu oli erilainen, vaikka toivoimme että olisimme voineet viettää sen lomalla, se ei onnistunut miehen työvuorojen takia. Juhlimme joulua aatonaattona, koska silloin saimme viettää koko päivän yhdessä, eikä ollut merkitystä senkään suhteen minä päivänä sen viettäisimme koska lapset eivät vielä tietäneet tarkalleen minä päivänä lahjat tulee. Ja aikaerollakin saatiin lisää "huijattua" joulun viettoa. Lahjat ilmestyivät yön aikana kuusen alle ja mikä riemu siitä syttyikään aamulla kun lapset lahjat löytivät. Tuli paljon mieluisia lahjoja, mitä oltiin toivottu ja muutamia yllätyksiäkin pukki oli laittanut kääröihin. "Rauhallinen" joulu meidän neljän kesken, siinä mielessä että yleensä ollaan oltu koolla hieman isommalla porukalla anoppilassa. Täytyy kyllä myöntää että tunnelma oli erilainen.

Joulun tunnelma tulee kynttilöistä, jouluvaloista yleensä, jouluruuasta, sen tuoksusta, lämmöstä, läheisistä ihmisistä ympärillä. Kellään ei ole kiire, vietetään aikaa yhdessä, syödään hyvin, jännitetään pukin tuloa ja keskitytään toisiimme. Täytyy myöntää että tänä jouluna tuon tunnelman löysimme vasta myöhään iltapäivällä kun joimme ruuan päälle kahvit jouluvalojen vain valaistessa. Silloin tuntui joululta, kun istuimme yhdessä hämyisessä kahvipöydässä ja söimme yhdessä herkkuja. Muina jouluina tunnelman luonnista on vastannut aamulla joulusauna (mihin emme tänä jouluna päässyt =() ja sen jälkeen laittautuminen ja anoppilaan lähtö, tunnelma siellä on käsinkosketeltava jo ovelta. Siellä on joulun tunnelma ollut täysimmillään mielestäni joka joulu. Nautin siitä että ympärilläni on ihmisiä, läheisiä, ja saa vaan olla, syödä anopin laittamia herkkuja ja nauttia mukavasta seurasta. Olen saanut nauttia siitä jo nuorempanakin omassa kotonani, pöytä oli aina täynnä ihmisiä ja meillä oli tietyt rutiinit joka joulu, tunnelma myös siellä oli juuri oikea. Tämä on ensimmäine joulu kun mieleeni putkahti ajatus että tästä joulusta puuttuu jotain. Se oli se tunnelma jonka löysimme vasta myöhään iltapäivästä. Erilainen joulu, todellakin. Ja nyt ainakin tiedän miten haluan sen tulevina vuosina viettää.

Nyt on katseet siirretty uuteen vuoteen. Mieheni on kova ampumaan raketteja, se on peritty hänen perheen tavoista viettää uutta vuotta. Täällä Amerikassa vaan ei saa ampua tavalliset ihmiset itse raketteja, niitä ei myydä kaupassa. Haluaisimme kuitenkin nähdä ilotuksen Amerikan malliin. Miehelläni on näillä näkymin uuden vuoden aatto ja uuden vuoden ensimmäinen päivä vapaana joten pystymme sen näkemään. Tässä meidän pikkukylässä jossa asumme ei järjestetä ilotulitusta joten ajattelimme mennä San Franciscoon katsomaan sitä, voi olla että on hieman erilainen kuin Suomessa on totuttu näkemään. Innokkaimmat voivat katso YouTubesta, jos täällä siis sellasia käy lukemassa. Toivottavasti sää sallii ilotulituksen näkemisen. Tänäänkin sataa ja Friscossa on varmasti nytkin paljon sumua. Pääasia että saadaan yhdessä vaihtaa tämä unohtumaton vuosi uuteen toivottavasti yhtä unohtumattomaan vuoteen. Ja olisi niitä rakettejakin kiva nähdä. =)

Puoli vuotta tulee täyteen 1.1. minun Amerikkalaista eloani. Nopeasti aika kuluu, vielä on paljon tehtävää ja nähtävää, myös ikävä kyllä pitää alkaa miettimään muuttoa pois täältä pikku hiljaa, siinäkin on oma hommansa, auton kuljetuksineen. Ja ennen kaikkea tehdän päätös missä tulevana vuonna asutaan, minne muutetaan. Kaikki on edelleen auki. Uuden vuoden toiveeni on keksiä mitä haluaisin tehdä isona ja jos onnistun keksimään sen, aion tehdä kaikkeni saadakseni unelmieni työpaikan. Eräs ajatus kytee jo mielessäni, sen eteenpäin vieminen riippuu mieheni töistä, en siis uskalla vielä haaveilla sen toteutumisesta.

Tuokoon uusi vuosi minulle ja kaikille muillekin läheisilleni paljon mukavia uusia kokemuksia, enemmän aikaa yhdessä tärkeiden ihmisten kanssa, onnistumisia työelämässä ja ennen kaikkea elämästä nauttimista täysillä vuoden jokaisena päivänä.

ROPPAKAUPALLA LISÄÄ KOKEMUKSIA

Puhuin aikaisemmin siitä että olemme olleet paljon kotona emmekä oikeen nähneet tai kokeneet paljon uutta pitkään aikaan. Noh, siihen tuli muutos, viimeiset kaksi viikkoa on mennyt todella nopeasti.

Saimme unelman toteutettua ja teimme matkan Los Angelesiin, odotukset oli todella korkealla. Suunniteltiin retki todella hyvin, vertailtiin hotelleja, suunniteltiin mitä haluttiin nähdä ja mitä se kaikki tulisi maksamaan. Jo pelkkä menomatka hyvin erilaisine maisemineen oli todella ällistyttävä, ei sellaisia teitä, suoraa monta kilometriä ja vuorten läpi, ole nähty ikinä ennen. Los Angelesiin oli todella helppo ajaa ja löydettiin hotelli helposti parhaan kaverimme navigaattorin ansiosta. Kun saavuimme hotelliin ja kirjauduimme sisään, respa tarjosi heti meille erilaisia kiertoajeluita ja retkiä joita he välittivät. Yksi niistä oli alkamassa pikimiten ja ilmoittauduimme sille mukaan, se vei meidät Downtowniin näkemään kuuluisimmat paikat, Hollywood Boulevardille näkemään Walk of Famen ja esim Kodak Teatterin jota todella odotin näkeväni, sekä Sunset Boulevard ja Beverly Hills Boulevard ja teimme myös kiertoajelun alueella jossa monet kuuluisat Hollywood tähdet asuvat, ainakin osan vuodesta, monella heistä on useita koteja. Kaiken kattava kiertoajelu ja todellakin sen arvoinen pitkän ajomatkan jälkeen, emme olisi ehkä jaksaneet kävellä ominemme ja saimme paljon hyviä vinkkejä kuljettajalta joka toimi samalla oppaana, tulevia Losin päiviä varten.

Ja uskomatonta se olikin, seuraavana päivänä ajateltiin lähteä Universalin Studioille, koska ne kiinnosti myös todella paljon, luulimme että saisimme ehkä muutaman tunnin kulumaan siellä ja sen jälkeen suunnittelimme vielä lisää tutustumista Hollywood Boulevardille. Noh Universalin Studiot olivat hieman erilaiset kuin luulimme. Ne olivat huvipuisto kaikkine pikkukauppoineen ja ruokapaikkoineen, kauhutalo ja monet raidit lisänä sekä erikoistehoste näytös ja Waterworld stuntti. Kävimme myös kiertoajelulla lavasteissa ja kuvauspaikoilla ja oli todellakin sen arvoista, suu ammollaan auki sitä siinä sitten vaan ihmetteli että mihin on päässyt. Koko "kylä" mikä se alue todellakin oli kaikkine pienine yksityiskohtineen , oli todella mieleenpainuva ja uskomaton kokemus. Ja ennen kuin huomasimmekaan, oli jo ilta. Käteen jäi muistoja ja passit joilla pääsemme koko ensi vuoden ilmaiseksi Universalin Studioille. Todistimme myös sitä että metron käyttö Los angelesissa on erittäin helppoa ja turvallista ja halpaa ja mukavaa ja oli tietysti hieman jännääkin aluksi.

Jälleen hyvin nukutun yön jälkeen päätimme lähteä vielä uudestaan Downtowniin katsomaan muutaman paikan josta halusimme kuvan muistoihin. Seuraamme mieheni kanssa myös monelle suomalaiselle tuttua sarjaa Hell's Kitchen ja täällä näytettävän uusimman tuotantokauden voittaja saa vuodeksi työpaikakseen Los Angelesin JW Marriottin LA Market nimisen ravintolan keittiön. Ja sen halusimme ikuistaa, samalla näimme myös kiertoajelulta tutut NOKIA teatterin ja STAPLES Centerin. Illalla suuntasimme Hollywood Christmas Paradeen joka pidettiin Hollywood Boulevardilla. Tuuli oli todella kylmä ja jäätävä emmekä pystyneet katsomaan kuin puolet paraatista mutta tuli siinäkin jo nähtyä aika lailla sitä miten amerikkalaiset todella nauttivat paraateista. Ja näin tuttuja kasvoja Tunteista ja tuoksuista ja Boldareista tutun Ridgen eli Ronn Mossin. Googlettamalla myöhemmmin selvisi myös ketä muut paraatissa olleet olivat. Enimmäkseen tv-sarjoista tuttuja kuuluisuuksia.

Seuraavana aamuna lähdimme ajamaan kohti kotia. Tulimme Losiin 5 tietä joka kulkee Kalifornian halki pystysuunnassa ja kotiin päätimme lähteä rantatietä pitkin, ainakin osittain. Ja se olikin hyvä valinta, näimme hyvin erilaista maastoa, meren ja nohtumatonta sekin oli, menimme myös San Josen "läpi" ja näimme todella ikävän ruuhkan, onneksi meidän suunta veti hyvin, ei siis jouduttu seisomaan moneksi tunniksi liikenteeseen toisin kuin etelään päin menevät joutuivat. San Fransiscosta kotiin olikin jo tuttu tie. Erittäin hyvin onnistunut reissu, unohtumaton ja näimme juuri sen mitä halusimmekin, yllätyimme siitä ettei siellä ollut niin paljon ihmisiä kuin luulimme. Ehkä se johtui Kiitospäivä-viikonlopusta, tiedä häntä.

Losin reissusta toivuttuamme aloimme miettiä joulua, lahjoja ja missä sen haluaisimme viettää. Nyt on kuusi olohuoneessamme, koristeltuna niinkuin kaikilla muillakin amerikkalaisilla on jo, täällä se laitetaan jo ajoissa. Myös hieman muita koristeita laitoimme, että tuntuisi enemmän jouluiselta, sään puolesta kun se ei tunnu siltä. Nyt selvisi ihan oman kokemuksen kautta myös miksi amerikkalaiset koristaa jouluna niin suuresti ja miten heillä on siihen varaa. Kaikki valot ja muutkin suuret pihakoristeet (ilmatäytettävät, puiset, valoilla ja ilman) on todella edullisia Suomen hintoihin verrattuna. Ollaan nähty muutama todella uskomaton piha, illallä kävelylenkillä, ei voi kun ihmetellä, ne on juuri sellaisia kuin elokuvista näkee, ja mekin luultiin että niin on vaan elokuvissa. Lahjat Suomen suuntaan on viimeistä silausta vaille valmiit ja lähtee pukin matkaan alkuviikosta, katsotaan kerkeääkö perille ajoissa, joulukortit saatiin askarreltua valmiiksi ja lähetettyä alkuviikosta. Nyt täytyisi enää miettiä missä itse viettäisimme joulun. Suomeen emme ole tulossa, emme vielä tiedä mieheni työvuoroistakaan mutta olemme miettineet että ehkä se joulun vietto voisi tapahtua jossain muualla kuin omassa kotona tänä vuonna kun se on muutenkin erilainen, jos siis mieheni ei ole töissä joulun pyhinä. Joulu Disneylandissa tai Las Vegasissa voisi olla "hieman" erilainen...

Eilen vietimme pikkujouluja suomalaisten yhteisössä täällä Sonomassa. Odotimme näkevämme muita Kalifornialaisia nuoria perheitä mutta harmiksemme niitä ei montaa ollut, myös monet lapset puhuivat pelkästään englantia. Onneksemme pöytäseurueemme oli erinomainen. Vanhempi poikani pääsi elementtiinsä kun sai vierustoverikseen nuoren miehen joka puhui suomea. Ei montaa hiljaista hetkeä ollut. =)) Suomalaiset on rehellisiä tuli selväksi myös kolmelle muulle jotka istuivat pöydässämme, he puhuivat englantia mutta olivat kiinnostuneita tietämään mitä poikani puhui uuden kaverinsa kanssa. Erittäin mielenkiintoisia taustoja on monella suomalaisjuurisella iäkkäämmällä ihmisellä Kalifroniassa, pöydässämme istui yksi heistä. Isoäiti jonka oma mummo oli suomalainen, syntynyt Suomessa. Itse hän oli syntynyt Amerikassa mutta näki että hänen suonissaan virtasi suomalainen veri erittäin vahvasti. En olisi uskonut miten ystävällinen hän oli, monet täällä vain näyttävät ystävällisiltä ja ovat sitä kohteliaisuuden vuoksi mutta tämä rouva todella oli todella sydämellinen ja kiinnostunut meistä. Vaihdoimme hänen kanssaan ajatuksia suomalaisesta luonteesta ja periaatteista ja todella tykästyin tähän rouvaan. Vielä tänä aamunakin ihmettelin ja mietin sitä rouvaa hänen puhelinnumeronsa ja sähköpostinsa kädessäni, voiko tällaisia ihmisiä oikeasti asua täällä. Ruoka oli myös hyvää ja joulupukkikin kävi tuoden lapsille lahjoja. Mukaan jäi myös karjalanpiirakoita ja pullapitko, ja oli hyvää täytyy sanoa. Ikimuistoinen iltapäivä.

Tänään mietimme ja päätämme lähdemmekö vai emmekö huomenna johonkin pidemmälle jälleen autolla. Pari kohdetta on mielessä ja neljä vapaapäivää miehelläni todennäköisesti, joten ehtisimme hyvin pienelle lomalle jälleen...

Mukavaa joulun odotusta teille kaikille jotka saitte tämän pitkän kertomuksen luettua. Viettäkää lämmin ja iloinen, kiireetön joulu ihmisten kanssa joista välitätte. Minäkin vietän joulun minulle rakkaimman perheen, eli omani, kanssa. Rauhaa ja rakkautta kaikille niinkuin mieheni joku joulu sanoo kun kysyn mitä hän haluaisi joulupukilta, se on ihan hyvä toive.

Haave on juuri nyt hyvin lähellä toteutumista, nimittäin Los Angelesin näkeminen. Ollaan suunniteltu reissua sinne tulevana viikonloppuna koska miehelläni on ainakin 3 vapaa päivää, ainakin toistaiseksi. Ja jos se ei onnistu nyt tällä viikolla, onpahan ainakin reissu suunniteltu valmiiksi. Los Angelesiin ajaa noin 7 tuntia Sonomasta jossa asumme, se on väkiluvultaan USA:n toiseksi suurin kaupunki. Odotan todellakin innolla Hollywoodin ja Walk of Famen näkemistä. Kaikki peukut pystyssä että saamme reissun toteutumaan!!

Mieheni työkaveri vaihtaa työpaikkaa ja hänen läksiäisiä vietettiin hiljattain. Niistä puhuttiin paljon hänen työpaikallaan mutta varmuutta ei kuitenkaan ollut oliko miehenikin kutsuttu, koska tarkkoja tietoja paikasta ja ajasta ei ollut. Päivänä jolloin juhlat olivat, mieheni sai puhelinsoiton tuntia ennen juhlien alkua ja häneltä kysyttiin et "ajathan sinä" ja kun mieheni vastasi että "voin ajaa", oli auto jo buukattu täyteen työkavereita. Ja sinne hän lähti. Minua hieman ihmetytti tuo meiniki ja totesinkin heti että kunhan hyväksikäyttävät miestäni kuskina, mutta paikan päällä he kysyivätkin että miksei mieheni ottanut perhettään mukaan. Siis täh? Siellä oli ollut muidenkin tyttöystävät, vaimot ja lapset. Kukaan ei vain ollut kertonut tätä eikä muutakaan "etikettiä" miehelleni että mitä siellä tapahtuu kuinka sinne pukeudutaan, tarvitseeko ottaa jotain mukaan. He vain olettivat että mieheni tietää ja ymmärtää saapua paikalle. Tai siltä se ainakin meistä vaikutti.

Olettaminen on ikävä piirre ihmisissä, mielestäni. Siis että olettaa asioiden olevan jollain tavalla omien tietojensa mukaan. Se että elää oman napansa ympärilla eikä viitsi tai edes halua katsoa ympärilleen. Ei ole iso asia mielestäni kysyä tai puhua hieman laajemmin ja tarkemmin asioista. Tai ylipäänsä laajentaa maailmakatsomustaan. Läksiäisiä ei ehkä juhlita samalla tavalla joka maassa, ei edes joka työpaikassa. Omasta mielestäni on ainakin rikkaus, tietää eri tapoja viettää juhlia, hoitaa asioita ja ylipäätään että on eri tapoja elää elämää. Vanhempi lapseni myös usein olettaa liikaa, varsinkin kun sitä hermostuttaa jokin asia. "Se ei kuitenkaan siivoa noita leluja kohta kun se nyt haluaa leikkiä tuolla", olen kuullut sen suusta kun ollaan lähdössä esim. ulos ja pienempi poikani ei siivoa leluja sen kanssa. Ja tämä on vain yksi esimerkki. Usein sanon hänelle että älä oleta vaan puhu, kysy. Myös monet leikit menee pojilla pieleen kun ne vaan alkaa yhtäkkiä tapella sanomatta sanaakaan aiemmin kun ne olettavat toisen tekevän jotain mitä se ei todellisuudessa ole tekemässä. Yritän opettaa molempia poikiani elämään enemmän ulospäinsuuntautuneesti ja sitä todellakin täällä pääsee harjoittelemaan kun on vielä se kielimuurikin esim leikkikentällä vastassa. Toivon että tämän Amerikassa asumisen jälkeen myös he kyseenalaistavat erilaisia toimintatapoja ettei niistä tule itsestäänselvyyksiä vaan voimme hakea myös muita ratkaisuja ongelmatilanteisiin. Ja että puhuminen on tärkeää, aina pitää olla aikaa kuunnella jos jokin painaa mieltä tai mietityttää. Samoin on myös miehelläni töissä, jos hän olettaa että esim. kasvikset keitetään tietyllä tavalla ja hän tekee ne niin kuin itse uskoo tekevän oikein, mutta silti miettii ettei ole aivan varma ja saa sen jälkeen sanomista kun kasvikset on keitetty väärin, kyllä tilanne suututtaa kun ohjeeksikin on annettu että kysy aina jos et ole ihan varma jostain. Siitä tulee myös hyvä mieli molemmille osapuolille kun esimies pääsee näyttämään taitojaan ja alainen on toiminut ohjeen mukaan ja saa ehkä vielä kehuja kaupan päällisiksi.

Mikään ei ole itsestään selvää. Pitäisi aina tutkia, kokeilla, miettiä, kysyä ennen kuin olettaa jonkun asian olevan jollain tavalla. On kuitenkin ihmisestä ja tilanteesta riippuvaa miten hyvin tai helposti siinä voi onnistua. Itselläni on taipumusta silloin tällöin negatiivisuuteen ja silloin saatan myös olettaa ja oletankin. Voisiko siis sillä että on positiivinen ja ulospäinsuuntautunut välttää olettamisen ongelman? Ei se ehkä niin yksinkertaista ole. Luulen että me kaikki syylllistymme siihen välillä. Oletamme jotain mikä ei ole totta. Tähänhän kompastuu myös helposti monissa ihmissuhteissa jos ei puhu tarpeeksi vastapuolen kanssa. Tätä olen todistanut hyvin läheltä itsekin. On ikävää jos joku hyvin läheinen ihmissuhde kaatuu siihen että olettaa toisesta liikaa eikä viitsi selvittää asioita perin juurin.

Tämä "syvällinen" pohdiskelu loppuu tähän. Ja lisäänpä tähän vielä haasteena kaikille tätä lukeville "älä oleta, ota selvää jos et tiedä asian olevan täysin varmasti niin". Yritän myös itse parhaani mukaan noudattaa tätä.

TULEVAISUUS

Väkisinkin on alkanut pyörimään tulevaisuus mielessä vaikka kuinka yrittää elää hetkessä. Missä ollaan ensi kesänä, missä haluaisin asua, mitä haluaisin tehdä isona?

Arki on astunut vahvasti elämään eikä mitään ihmeellistä olla tehty, toki onhan sekin kokemista, arjen eläminen Amerikassa. Tarkoituksena on kuitenkin edelleen nähdä ja kokea mahdollisimman paljon Amerikasta, jos tänne ei päästä asumaan enää tulevaisuudessa. Miehellä on ollut vapaita vain yksi siellä ja yksi täällä niin ei oikein ole minnekkään pitemmälle keretty. Ja ehkä on tullut myös hieman sellainen vaihe että ollaan oltu ihan tyytyväisiäkin ihan tässä kotinurkilla pyörimiseen.

Nyt on kuitenkin kovasti mietitty että mitä tämän jälkeen, minne sitten, jos ei saada tänne pitemmäksi aikaa jäädä? Eurooppaan, Suomeen? Ja minne sinne, ja mitä siellä? Ruvettiin jo suunnittelemaan tavaroiden myyntiä ja pakkaamista kunnes havahduttiin että ehkä ei vielä sen aika ole.. Mutta väkisin se tulee mieleen koko ajan. Tulevaisuus. Tämä hetki, siinä yritämme nyt elää ja päätimmekin että teemme listan johon kirjoitamme mitä vielä halutaan nähdä ja minne mennä Amerikassa. Ja kun miehelläni on vapaata töistä, alamme käydä listan paikkoja läpi. DisneyWorld ja Los Angeles on yksi suurimmista reissuista koska sinne täytyy varata 3-4 päivää että kerkee näkemään tarpeeksi. Elokuvat on mieheni ja minun yhteinen harrastus ja suuri unelma on nähdä Hollywood ja Beverly Hills ja kaikki ne ympäröivät alueet. Ja se haave laitetaan toteutumaan, tavalla tai toisella.

Ulkona sataa vettä, eilen paistoi aurinko. Tällainen tulee talvi kuulemma olemaan, sataa usein ja kun ei sada aurinko paistaa ja t-paidassa tarkenee ulkona. Tiesin että täällä on lämmintä koko talven mutta en todellakaan odottanut että voisin kävellä vielä marraskuussa shortsit jalassa! Lehdet tippuu niinkuin Suomessakin ja todella upea ruska näkyy puissa, kaikki on myös hyvin vihreää, niissä puissa ja pensaissa jotka eivät lehtiään tiputa. Ehkä tämä syksyinen ilma myös vaikuttaa siihen että tulee väkisinkin haikea olo kun miettii että täältä joutuu viimenään lähtemään, tämä on kuitenkin koti, kuka kodistaan haluaisi lähteä...

Amerikan valloitus jatkukoon vielä. Neljä kuukautta täynnä ja minulta kysytään jo neuvoja kaupungilla missä mikäkin on, ehkä alan jo näyttää paikalliselta... =)

PERHE JA ELÄMÄ AMERIKASSA

Olen mielenkiinnolla seurannut amerikkalaisten tapaa elää ja täytyy sanoa että pidän heidän tavastaan enemmän kuin suomalaisten. Okei, ehkei kaikki elä samalla tavalla täälläkään mutta se miten suurin osa elää olisi mukava opettaa omille lapsillenikin.

Sonoman kaupungissa ei ole yökerhoja, ei mitään jorauspaikkoja tai sellaista, vain muutama pubi jotka nekin menee 02 mennessä yöllä kiinni. Täällä ei ole tapana "vetää lärvejä" vaan juodaan viiniä ja muuta alkoholia koska se maistuu hyvälle ja lähinnä se kai on seurustelujuoma. Ja kai täkäläiset ovat harjaantuneet sen juomisessa että eivät enää humallu samalla tapaa, myöskään teinejä ei näe puistoissa tai muuallakaan juopottelemassa, ehkä täällä pidetään enemmän kotibileitä niin kuin tuossa meidän yläkerran asunnossa on muutamaan otteeseen ollut. Itse en ole koskaan ollut "bilettämisen" perään joten tämä tapa elää sopii minulle paremmin kuin hyvin.

Mutta se on vain yksi osa sitä elämäntapaa jota olen täällä seurannut vierestä. Perhekeskeisyys on toinen joka on todella sydäntä lämmittävä piirre amerikkalaisissa. Olen kuullut ja nähnyt että perheet elävät hyvin läheistä elämää keskenään. He näkevät toisiaan usein ja viettävät aikaa yhdessä, eikä se johdu siitä että on "pakko" mennä joka sunnuntai syömään se typerä lounas äitin ja isin luo vaan he todella haluavat nähdä läheisiään ja olla heidän kanssaan. Täällähän nuoret asuu tosi pitkään myöskin kotona, on ihan normaalia että 24-vuotiaskin poika tai tyttö asuu vielä kotona. Kai se on taloudellinenkin asia, koska asuminen on kallista täällä. Ehkä myös se kotona asuminen pidempään ja perhekeskeisyys vaikuttaa siihen miten ystävällisiä ihmiset ovat jopa tuiki tuntemattomille. Kai se opetetaan kotona että toisten ihmisten kunnioittaminen on tärkeää. Minäkin haluaisin sellaisen perheen jossa jokainen kunnioittaa toista ja pitää toista tärkeänä, niin että oikeasti haluaa olla osana sitä perhettä. Isoista perheistä olen saanut jo esimakua Suomessakin ja sellaisen haluaisin myös itselleni, kokonaisen perheen.

Olen tutustunut jo kolmeen naiseen, äitiin, täällä ja se on antanut ajattelemisen aihetta ja muutenkin perspektiiviä asioihin. Yksi heistä oli saksalaistaustainen joka varoitti minua juuri siitä että on vaikea saada ystäviä täällä, koska amerikkalaiset ovat enemmän omissa oloissaan viihtyviä. Mutta oli mukava vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia. Toinen jonka tapasin, oli neljän lapsen äiti ja hänessäkin oli itseasiassa himppunen norjalaistaustaa muutaman sukupolven takaa. Hän oli hyvin helposti lähestyttävä ja erittäin sydämellinen ihminen ja antoi minulle myös numeronsa jos on jotain missä hän voi auttaa tai jos haluan nähdä jonkun toisenkin kerran. Tapasimme siis leikkikentällä. Kolmas jonka tapasin tai johon mieheni tutustui ensin, oli kahden lapsen äiti joka on mormoni. Ja hän ei ole koskaan matkustanut kovin kauas, amerikan rajojen sisällä ja melkein Kaliforniankin rajojen sisällä aina asunut perusjenkki. Hän oli hyvin suorapuheinen ja otti vahvasti kantaa amerikkalaiseen koulusysteemiin. Hänestä paistoi hyvin vahvasti selkeät mielipiteet ja uskonto. Sain kuitenkin hänenkin numeronsa ja näemme hyvin todennäköisesti joku päivä. Mielenkiintoisi ihmisiä ja uskon että opin heiltä paljon, olen jo oppinut ja ainakin pääsen puhumaan kunnolla englantia jos päästään oikein kunnolla höpisemään eikä vaan small talkia niinkuin täällä hyvin usein on tapana. Olisi mukava saada amerikkalainen ystävä. Omia ystäviä Suomesta on jo ikävä..

Elämä Suomessa oli melankolisempaa, enkä sano tätä vain siksi että niin sanotaan suomalaisista, vaan olen sen todentanut ihan itse. Kyllä tuo aurinko ainakin joka paistaa joka päivä vaikuttaa omaan mielialaan ja se että saan nauttia omasta perheestäni. Elämä tuntuu tällä hetkellä erittäin hyvälle, olen siellä missä minun pitääkin olla ja aivan varmasti myöskin jään tänne jos mahollisuus siihen annetaan. Lapsilla on ikävä välillä hieman joitain läheisiä Suomesta, mutta onneksi siihenkin on parannuskeino, kun postimies käy ja jättää kuoren jossa on jommankumman nimi, ilo on ylimmillään koska kuori tulee Suomesta ja joku muistaa minua, voi sitä riemua! Lapsille riittää niin pienet asiat tekemään onnelliseksi ja sitä on ihana seurata viereltä.

Elän unelmaa ja nautin siitä, todella nautin ja huomaan myös mieheni muuttuneen samalla kuin allekirjoittanut. Osataan nauttia enemmän myös yhdessä meidän perheestä ja olemisesta yhdessä ylipäätään. Mies on rennompi kuin ennen varsinkin lasten kanssa liikuttaessa, ja töidenkin suhteen, vaikkakin varmasti se edelleenkin on haastavaa on se myös vaikuttanut niin että hän osaa suhtautua stressittömämmin siihen kuin Suomessa, ainakin minun mielestäni. Ja on todella ihanaa seurata vierestä miten paljon tämä työ täällä antaa sille uskoa itseensä ja taitoihinsa ja halua edelleen oppia lisää ja lisää. Tiedä minne tie vie seuraavaksi. Ehkä Amerikka on meitä varten, ehkä...

ARKEA JA VAPAITA

Täällä on edelleen todella lämpimät kelit, lähelle ja ylikin varmaan 30 asteen mennään lähes joka päivä. Tänäänkin oli sisällä koko päivän 30 astetta kun tuulettaminen ei auttanut kun ulkoa tulee yhtä lämmintä sisälle. =) Mutta en valita, en todellakaan, on ihanan lämmintä. Ja nautin siitä.

Ollaan käyty jonkun verran ajelemassa nyt kun se auto on alla. Vietettiin mukava päivä Sacramenton kaupungissa (asukasluku yli 450 000) ja siellä oli erilaista kuin missään missä ennen olen käynyt. Old Sacramento oli kaupungin vanha puoli ja niin se oli säilytettykin, vanhan näköisenä ja oli todella tunnelmallista kävellä siellä. Paljon pieniä tunnelmallisia kauppoja, saluunoita, herkkukauppoja, idyllisiä kahviloita. Koko miljöö oli tunnelmallinen, lautalattiat ja vanhat seinät ja ovet. Hevoskärriajelullekin olisi päässyt, olisi varmaan ollut sekin kokemuksen arvoinen ja ehkä hinnakaskin mutta ei sitä tällä kertaa kokeiltu. Todellinen turistipaikka, jokaisen joka käy Sacramentossa täytyy käydä tuolla vanhalla puolella. Käytiin junamuseossa (California State Railroad Museum)joka sijaitsi myös vanhassa kaupungissa ja oli kyllä hieno paikka, paljon tietoa, hienoja junia, oikeassa koossaan ja lapsillekin paljon nähtävää.

Seuraavana päivänä lähdettiin länsirannikolle, kohteena oli Bodega Bay ja rantatietä ajaminen. Ja se oli vain reilun tunnin ajomatkan päässä meiltä. Mentiin ekaksi paikkaan josta voi nähdä valaita ja siellä olikin paljon ihmisiä kamerat kädessä odottamassa saadakseen kuvan. Upea paikka, kerrassaan sanoinkuvaamaton. Jo pelkästään se meren äärettömyys, että seisot Tyynen valtameren rannalla, haistat meren ja hengität sitä puhdasta ilmaa, unohtumatonta. Ja nähtiin valaitakin, ne tosin kävin vaan hieman pinnalla, kunnon kuvia ei oikein saanut niistä. Ja sitten lähettiin ajamaan rantaa pitkin ylöspäin, ajatuksella että pysähdytään kun tulee joku mielenkiintoinen ruokapaikka eteen. Paljon mutkaista tietä, upeita maisemia, ylös ja alas mentiin kunnes pysähdyttiin syömään. Päätettiin lähteä takaisin vuorten läpi tai yli miten sen nyt sanoisi. Aika hullua se kyllä oli, sen vuoristotien alussa luki "no help for next 45 miles", eli jos jotain sattuu ympärillä on vain puita ja puita ja vuoristoa. Aika pelottavaakin se oli. En todellakaan antanu miehen pysähtyä ja nousta ulos autosta edes ottamaan kuvia. Alkoi hämärtyä ja nähtiin yksi peura ja jotain pienempiä eläimiä myös mitä ei tunnistettu. Muttä selvittiin kotiin, oli aikamoinen kontrasti kokea ensin jotain niin rentouttavaa kuin olla meren äärellä ja sen jälkeen jännittää kauhusta kankeana keskellä ei mitään, vain puita ja vuoria ympärillä. Kerrassaan unohtumaton päivä. Isompi lapsista tokaisi kun selvittiin vuoristotieltä pois että "tuonne ei mennä enää ikinä". Eikä varmasti mennäkkään. Vaikka maisemat oli sieltäkin unohtumattomat niin se on kyllä jo nähty.

Kolmantena päivänä ajateltiin ottaa hieman rauhallisemmin ja tutustua läheiseen hieman isompaan kaupunkiin Santa Rosaan (asukasluku yli 160 000). Käytiin kattomassa iso Mall, jossa olikin niin paljon kauppoja että saatiin siellä monta tuntia menemään. Ja jotain jäi käteenkin. Lapsille farkut ja miä tavoittelin nuorekkaita vaatteita Forever21 liikkeestä. Se on aika lailla niinkuin Suomessa H&M eli nuorekkaita vaatteita edulliseen hintaan. Macy's ja Sears myös tsekattiin ja muita pienempiä liikkeitä myös. Mies taisteli Applen liikkeen ohi muutaman kerran. =)

Paljon nähtiin ja koettiin noiden kolmen päivän aikana ja seuraaville vapaille on jo suunnitelmissa San Fransisco. Alcatraz, Fisherman's Wharf, ja varmasti jotain muutakin.. Sinnekin on vain reilun tunnin ajomatka riippuen ruuhkista. Saa nähdä millainen reissu siitä tulee.

On kyllä hyvä tunne miten kokoajan tuntee olevansa enemmän ja enemmän kotona, ainut että läheiset ja sukulaiset ja ystävät puuttuu. Huomasin tänään että pitäisi keksiä joku "ryhmä" mihin kuulua. Menin leikkikentälle ja huomasin heti siellä ryhmän äitejä joilla kaikilla oli pienet vauvat, n. parikuiset. Ja kun hetken seurasin ja salakuuntelin niiden jutustelua, huomasin että he eivät tunteneet sen ihmeemmin toisiaan vaan tervehtivät muodollisesti ja tutustuivat toisiinsa kertomalla vauva-arjestaan, miten yöt on sujuneet ja miten mies osallistuu vauvailuun ja niin päin pois. Kukaan heistä ei kiinnittänyt mitään huomiota minuun lapsineni vaan he seisoivat ringissä tai ryhmässä ehkä enemmänkin, hytkyivät kukin tavallaan vauvat sylissä ja puhuivat vauvoistaan. Aikaisemmin muutama viikko sitten näin samalla leikkikentällä jalkapalloharjoitukset, n. 5 vuotiaat lapset tulivat isineen ja äiteineen leikkikentälle ja valmentaja aloitti harjoitukset ruohikolla. Isit ja äitit seurustelivat sillä aikaa keskenään miten kunkin lapsella on sujunut jalkapallon kanssa ja miten kukakin tykkää harjoituksissa käydä, mutta heistäkään kukaan ei tervehtinyt minua tai muita ulkopuolisia leikkikentällä olijoita vaan juttelivat vain toisilleen. Täytyy siis keksiä itselleenkin myös tälläinen ryhmä johon voisin liittyä. Kaikilla tuntuu olevan tarve kuulua johonkin, nekin pienten vauvojen äitit pohtivat isompien lastensa harrastuksia ja muita aktiviteetteja että kuinka moneen ja mihin kaikkeen voisi osallistua. Tapasin myös yhden 4 lapsen äidin jolla oli todella ohjelman täyteinen päivä, ainakin silloin, ja silti hän hymyili ja näytti nauttivan päivästä, siitä ne varmaan saakin, täydelliset kotiäidit, sen tarmon jaksaa päivästä toiseen hymyillen kun saavat kuskata lapsia harrastuksiin ja leikkimään ja kauppaan ja tehdä vielä ruokaa joka välissä ja hänkin muisti joka kerta kehua "good job" kun 2 vuotias lapsi osasi laskea liukumäkeä. Ja isommille lapsille hän huikkasi autoon että "come out of the car and sit under the tree to get fresh air" kun 10 ja 8 vuotiaat eivät halunneet tulla leikkikentälle. Ja kun he valittivat että mennään jo, äiti huikkasi hymyillen "5 more minutes". Ja sillä oli vielä koirakin mukana. Huh huh. Olisi kiva nähä millanen koti sillä perheellä on! Kateellisena katoin siis vierestä sen ihmisen tarmoa ja ystävällisyyttä ja hermoja niiden lasten kanssa. "Täydellinen vaimo". Siihen täytyy itsekin pyrkiä. Siitä voi todellakin ottaa mallia, amerikkalaisten ystävällisyydestä nimittäin ja siitä miten ne ainakin leikkikentillä jaksaa kokoajan kehua ja kannustaa lapsiaan. Tosin lapsillehan tekee hyvää osata leikkiä myös yksin mutta ehkä ne sitten kotona tekevät sitä. Tiedä häntä, ehkä vielä pääsen näkemään jonkun amerikkalaisen kodin, sitä odotellessa rakennan omaa amerikkalaista elämää, johon saa kyllä hyvin paljon perspektiiviä täällä muitten tekemisiä ja sanomisia seuratessa.

Nyt siirryn television pariin syömään yhden Chocolate Chip Cookien joita tänään leivoin, nams. Vuodatus hiljenee jälleen hetkeksi kunnes on taas jotain kirjoitettavaa...

LIVING AMERICAN DREAM

Me löydettiin vihdoin ja viimein auto, ihan oma auto. Sen ettiminen oli kyllä aikamoinen projekti, satoja jos ei tuhansia autoja käytiin läpi ja punnattiin et mikä ois hyvä ja sitten kun löydettiin merkki piti valita niistä monista tarjokkaista paras. Mutta se löytyi. Ette muuten uskoisi että kuinka moneen paperiin laitettiin nimi että saatiin se auto omaksi, vaikka käteisellä maksettiin. Piti vakuuttaa että pidetään vakuutus autolle voimassa, piti laittaa nimi alle että auto on myyty sellaisena kuin se on, oma paperi DMV:lle mikä on sama firma kuin Suomessa katsastus-konttori. Ja autokaupalle omat laput. Huvitti kyllä se paperishow. Mutta yksi hyvä asia selvisi samalla kun tehtiin vakuutusta autolle, ja se on se että minä saan ajaa suomalaisella ajokortilla tuolla meidän autolla eikä mun tartte siis suorittaa Kalifornian ajokoetta. JEEEE! Yksi iso murhe vähemmän, se nimittäin ois ollu oma paperisotkunsa koska mulla ei ole sosiaalinumeroa täällä ja ilman sitä tai paperia jossa sen saaminen on evätty ei saa suorittaa ajokoetta.

Navigaattori on muuten erittäin hyvä keksintö. Ilman sitä ei täällä ois mitään jakoa lähtä yhtään mihinkään kauemmas, ainakaan stressittömälle ajomatkalle. Ollaan jo monta kertaa kiitelty sitä keksintöä tuolla tien päällä, on se vaan kätevä vempele. Monta kertaa oltais jo eksytty kun oltais menty vikaan ja vikaan ollaan menty useasti. Eikä muuten ole edes kalliita täällä nuo navigaattorit ja kattaa koko USAN.
Täytyy vaan uskaltaa lähtä ajelemaan..

Tänne vois ihan helposti jäädä pidemmäksikin aikaa. Miksei vaikka loppuelämäksi. Täällä todellakin viihtyy. Elämä on helppoa, arkiset asiat sujuu. Aika paljon on jo oppinut lyhyessä ajassa täkäläisestä elämänmenosta. Eikä enää tunnu että ulkomailla asuisikaan, tämä on koti. Lapsetkin uskaltaa ottaa kontaktia jo paremmin leikkikentillä muihin lapsiin vaikka kielimuuri onkin vielä olemassa. Puhutaan kotona edelleen suomea mutta kokoajan enemmän olen käyttänyt myös englantia. Ja lapset toistaa perässä mitä sanon ja kysyy innokkaina et "äiti mitä se tarkoitti". Täkäläisillä on hauskaa kun puhutaan leikkikentilläkin suomea, se varmasti kuulostaa hassulle ja monet luulee että me ollaan ranskalaisia tai saksalaisia.

Miehellä sujuu hyvin töissä, kovasti se tekee tunteja ja ahmii uutta tietoa kokoajan lisää ja lisää. Välillä sitä jo stressasi kovastikin että mitenhän sillä oikeasti sujuu siellä työnteko kun ei saanut minkäänlaista palautetta ja nyt sitä ropisee. Siis hyvää palautetta hyvästä työstä. Se on todella sinnikäs ja kova oppimaan ja halu oppia etenkin on niin kova että tulosta syntyy väkisinkin. Ja kovasti ne kyselee jo että haluaisiko se jäädä tänne pitemmäksikin aikaa ja miten perhe viihtyy. Se täällä on meidän molempien mielestä niin hienoa ja mieltä lämmittävää kun aina kysytään että "miten sinulla menee" tai "miten perhe viihtyy". Ilmeisesti tuolla miehen työpaikassa halutaan pitää kiinni hyvistä työntekijöistä. =) No, katotaan kuin meidän käy, kaikki vaihtoehdot on vielä auki, mitä maaliskuun jälkeen tehdään.

Mennään sinne minne elämä vie, ollaan onnellisia hetkestä jossa eletään, nautitaan kaikesta jota koetaan.

Aurinko paistaa ja loppuviikolle onkin luvattu 35+ asteita.. Ihanan lämmintä.

ARKI SUJUU JO... EHKÄ...

Selvisi sitten sekin että minä en saa tehdä töitä täällä Amerikassa, se ei ole sallittua minun viisumilla joten olen sitten tosiaan amerikkalainen "housewife" täällä oloajan, niinku miehenikin vitsailee töissä työkavereilleen. Täytyy vissii ostaa essu ja alkaa opettelee kaiken maailman piirakoitten tekoa.. NOT. Mut menee tää vajaa vuosi varmaan näinkin ja ainakin päästään paremmin explooraamaan Amerikkaa kun voidaan aina lähteä kun miehellä on vapaata eikä tarvi sovittaa menoja molempien vapaisiin.

Nyt ollaa kävelty tämä Sonoman kapunki niin pitkälle joka suuntaan kun "kehtaa". Eilen viimeksi tehtiin viiden tunnin kävelylenkki. On tämä kyllä mukava ja erittäin viihtyisä pikkukaupunki. Vaikka täällä asuu vain 10 000 ihmistä se tuntuu ja näyttää enemmältä esim. joka tiistai-iltana pidettävillä Farmer's Marketilla jossa viljelijät ja muut kaupunkilaiset kohtaavaat minimarkkinoiden merkeissä. Suuri ihmisjoukko kerääntyy kaupungintalon ympärillä olevaan puistoon, tapaamaan toisiaan, ostamaan ehkä vihanneksiä tai hedelmiä ja tietysti corndogeja. On viltit ja retkituolit mukana, eväät, toisilla enemmän ja toisilla vain viinipullo ja pientä snackia. Kaikki viihtyy, niin lapsiperheet, nuoret ja aikuisetkin koska tunnelma on hyvä, hieman livemusiikkia ja kukaan ei örvellä. En ole itseasiassa nähnyt täällä vielä kertaakaa ketään joka oisi ympäri päissään. Yhen "puliukon" näin yhdellä kauppakeskusarealla ja sekin käyttäytyi erittäin kohteliaasti, haisi vaan pahalle ja pullo oli kädessä muovipussissa.

Täällä on myös tosi siistiä. Kadut ja pihat käy lehtipuhaltimella puhaltamassa sellaiset työmiehet, yhtään lehtiä tai muutakaan roskaa ei kaduilla näe. Ja ruohon käy myös leikkaamaassa joku työmies. Pensaitakaan ei tarvitse leikata itse, ainakaan tässä talossa. En sitten tiedä miten omakotitaloissa menetellään, leikkaako asukkaat ne itse. Roskikset tyhjennetään ke-to välisenä yönä, roskapöntöt viedään tien viereen sitä varten valmiiksi illalla ja aamulla ne on tyhjät. Herään vielä joka kerta kun roska-auto tulee, niin kovaa ryminää se pitää ja seinät täällä on paperia. Roskat lajitellaan niin, että toiseen roska-astiaan tulee pahvit (pakkauspahvi, maitotölkit, mehutölkit), lasi ja muovi ja toiseen kaikki muu talousjäte. Ja on myös olemassa kolmas roska-astia, piha-jätteelle, niinkun oksille ja lehdille ja muulle roskalle mitä pihoilta nyt tulee. Mutta se siitä se nyt on vaan tätä arkea..

Pesukone ostettiin ja kuivausrumpu, helpottaa elämää kummasti kun ei tartte lähteä reppujen kanssa kaupungille pesulaan kävelemään. Samoin elämää helpottamaan ostettiin sellainen punainen Radio Flyer -kärry jolla voi vetää lapsia. Se on ollut korvaamaton, tuo pienempi noista kun ei jaksa kävellä vielä pitkiä matkoja ja on se ottanut unetkin siinä kärryssä jos on alkanu liikaa väsyttämään. Ja siihen kärryyn saa myös aika kätevästi ruokaostokset.

"Onpa ihanan lämmintä" kuulen joka päivä mieheni suusta kun kävelemme ulkona ja se on totta, joka päivä on lämmin, pitkiä housuja ei tarvita täällä kun joskus iltaisin jos valvoo myöhään tai aamulla kun herää. Yöt on tosi viileitä täällä mutta päivällä taas on tosi kuuma.

Josko suuntais kahvipannulle ottamaan toisen kupin kahvia (joka on muutes ainakin minun mielestä parempaa kuin Suomessa) ja sitten lähtis läheiselle leikkikentälle kuluttamaan ainakin lasten energiaa!

UUSI KOTI

Vihdoinkin päästiin kotiin, meidän uuten kotiin, jossa vietämme vajaan vuoden näillä nkymin elämästämme. Tämä tuntuu niin oikealta ja ihanalta. En missään nimessä haluaisi olla missään muualla juuri nyt.

Matka tänne meni mainiosti. Pojat osasivat matkustaa mallikelpoisesti vaikka olivatkin ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Ja perillä odotus palkittiin. Rakas mieheni oli vastassa ja meidän perhe oli jälleen yhdessä, hetken ihmettelyn jälkee aukesivat puhetulvat, kaikki halusivat kertoa omat ajatuksensa samaan aikaan.

San Fransisco oli kovin tuulinen ainakin tulopäivänä, mutta perillä täällä Sonomassa ei tuule ollenkaan niin paljo silloin harvoin kun tuulee. Kuuma täällä on, erittäin kuuma ja taivas on ollut pilvetön yhtä aamupäivää lukuun ottamatta koko tämän reilun viikon minkä olemme täällä jo olleet. Aika kulkee tosi nopeaa.

Ollaan keritty tutustumaa uuteen kotiin, miten vesihanat aukeaa ja miten hella ja astianpesukone toimii. Missä pestään pyykit ja miten ruokakaupassa käydään. Kaikki on kyllä paljon helpompaa kun tuo mieheni on jo joutunut ne kaikki opettelemaan, nyt se saa opettaa minua elämään amerikkalaisittain. Tässä lähellä on monta pientä ruokakauppaa. Valikoimiltaan ihan Prisman kokoisia, tunnelmaltaan pikkukauppoja.

On mukavaa kun monet vastaantulevat tervehtii ja jutteleekin, enimmäkseen lapsille mutta kuitenkin, ihmiset on paljon ystävällisempiä täällä kun Suomessa. Tuntuu kivalle olla kohtelias toiselle kun sekin on kohtelias sinulle. Vaikka tämä on iso ja pelottava maa tuntuu vähän turvallisemmalta kun ihmiset on ystävällisiä.

Nyt kun arkiset asiat alkaa jo vähän sujumaan, aletaan selvittämään auto osto asiaa ja sitten päästään tutustumaan jo vähän kauemmaksikin kuin Sonomaan. Täällä ei nimittäin kulje bussit kovinkaa usein, koska ihmiset ei käytä niitä. Kaikilla on oma auto. Siksikin on hauskaa katsoa miten ihmiset on reagoineet kun me ollaan menty kävellen joka paikkaan reput selässä. Kaupassakin on hauskaa kun henkilökunta pakkaa sun ostokset ja sitten ne kysyy et "need a hand outside?" niin vastaan aina et ei kiitos kun ei tosiaan ole sitä autoa siellä parkkipaikalla.

Amerikan tai ainakin Kalifornian valloitus on alkanut...

LÄHTÖ

Näkemiin sanotaan ihan kohta koska torstaina aamulla lähtee lento joka vie meidät meidän uuteen kotiin ja uuteen alkuun. Huh huh. Pitkä odotus palkitaan.

Kyllä siinä kesti! Passit tuli tänään postilla kotiin, että kaksi viikkoa niitä tehtiin siellä konsulaatissa ja nyt ne saivat ne meille, vihdoinkin!

Tunnelmat on katossa ja miljoona ajatusta surraa päässä. Tavarat alkaa olla pakattu. Nyt vaan odotellaan torstaita ja sit mennään ja takasin ei ihan äkkiä tulla!

Lähtöpäivä häämöttää..

No niin, nyt alkaa jo olla lähempänä lähtö Amerikkaan. Tällä viikolla kävin Amerikan suurlähetystössä haastattelussa ja passit jäi sinne oottelemaan viisumeitten valmistumista. Ne siis myönnettiin meille ja nyt vaan odotellaan koska ne valmistuvat ja saapuvat meille postilla. JEI! Kyllä tämä onkin ollut yhtä odottamista..

Nyt siis on todennäköistä että lähdemme juhannusviikolla. Heti kun viisumit saapuu ruvetaan varaamaan lentoja, onneksi niitä saa vaikka heti seuraavalle päivälle! Laukut on jo osittain pakattu ja muutkin asiat on mielessä pyöritelty että mitä pitää muistaa hoitaa ennen lähtöä.

On se kyllä välillä haikeatakin, oltiin hyvästelemässä tai ennemminkin sanomassa heipat joksikin aikaa lasten hyville leikkikenttäkavereille ja siinä sen tajusin kuinka haikeata on jättää tutut, tärkeät ihmiset tänne ja lähteä isoon maailmaan. Vaikka ihan varmasti tuleekin pidettyä yhteyttä niin se että voi fyysisesti nähdä on kuitenkin eri asia. Ne on kuitenkin tähän asti olleet henkireikä että on voinut parantaa maailmaa muiden äitien ja kavereiden ja muiden tärkeiden ihmisten kanssa. Täytyy nyt vaan löytää uudenlainen tapa tehdä se. Kiitollinen täytyy olla kun on saanut niin monenlaista tukea tähän pitkään odotteluun, niin kavereilta kuin sukulaisiltakin. Jokainen on auttanut omalla tavallaan. Kiitos, täydestä sydämestä. Ja onhan tuo oma mieskin auttanut nyt yli kaksi kuukautta jo sähköisesti tuolta rapakon takaa että voihan se tuki tulla sitäkin kautta.

Mutta nyt riittää tämä vuodatus, ketään en meinaa hyvästellä loppuelämäksi, toivon vielä näkeväni kaikki rakkaat ihmiset tulevaisuudessakin! Nyt alkaa odotus jotta pääsen elämään uutta erilaista elämää Amerikassa ja uskon että siitä tulee seikkailu ja elämys arjen keskellä. Ainakin se on erilaista elämää kuin täällä tutussa ja turvallisessa Suomessa. Mahdollisuus jota ei meidän perhe missään nimessä halunnut jättää ottamatta. En malta odottaa.. mutta sen on ihan pian käsillä..

Kesää!!

Heipä vaan hei. Kesäkuu vaihtui tänään ja toivomukseni ei toteutunut, eli olemme edelleen Suomessa ja arvatkaapa mitä? En tiedä yhtään koska pääsemme lähtemään! Jei!

Ei no, ihan hyvin tämä aika on tässä kulunut, on tullut nähtyä ainakin paljon ihmisiä ja tekemistä on riittänyt. Ja paremmin oma hermokin on kestänyt tätä "yksinhuoltajuutta" kun osasin odottaa. Vaikka pinna onkin ollut välillä "vähän" kireällä. Kaksi kuukautta tulee kohta täyteen asumista appivanhemmilla, niilläkin hermo ilmeisesti vielä kestää koska saamme asua täällä. Ja ihan hyvin on mennyt ottaen huomioon ettei kukaan meistä tiennyt että tämä "vierailu" kestää näin kovin kauan.

Kyllä vaan kovasti on mielessä se uusi koti siellä rakapon takana ja uusi elämä. Se jännittää ja kutkuttaa mielessä vähän väliä ja ikäväkin alkaa jo olla aika kovasti sitä miun miestä siellä.. Mutta onneksi on nuo kaksi miehen alkua tuossa mukana koko ajan päivän touhuissa niin ei paljon kerkeä murehtimaan.

Joo ei päästy tosiaan lähtemään toukokuun puolella, tiukille taitaa vetää tuon juhannuksen kanssakin. Saa nähä keretäänkö ennen sitäkään, kumma kyllä miten hankalaa ja aikaa vievää puuhaa tuo amerikkaan lähtö on. Ei voi kun ihmetellä ja miettiä että voi kun voisin tehdä tuon itse niin se olisi tehty jo aika päiviä sitten! =) Jatkanpa taas sähköpostin ja tavallisen postin kyttäämistä, kunnes onnistaa..

No niin. Edelleen Suomessa, VÄHÄN alkaa jo tympiä. Nyt ollaan lasten kanssa asuttu jo kuukausi anoppilassa tai lapsillehan tämä on mummola. Edelleenkään ei ole mitään tietoa viisumeista tai milloin niihin liittyvät paperit mahdollisesti saapuisivat. Mut odotan kärsivällisesti, niinkuin mieheni rapakon takana kokoajan kehoittaa, vaikka se hetkittäin onkin HIEMAN hankalaa.

Nyt meillä on jo asunto Kaliforniassa ja olen nähnyt kuviakin siitä, mukava vuokra-asunto siellä odottaa. Ja käytännön asiat selkenee koko ajan pikkuhiljaa. Mies viihtyy erittäin hyvin töissä ja pääsee tekemään pitkää päivää, mikä tietysti on hyvä, niin silläkin kuluu aika nopeammin ja vapaa päivät meneekin sitten tavaroiden etsimiseen/ostamiseen, pyykkäämiseen ja yleiseen alueen tutustumiseen. Onhan se hyvä että se siellä tutustuu valmiiksi paikkoihin niin on sitten helpompi mennä lasten kanssa kun tietää jo minne mennä. Siitä pyykinpesusta mies oli funtsinut että ehkä kuitenkin se on järkevämpää ostaa se pyykinpesukone (kun ne ei kuulemma maksa kovin paljoa) kuin että lähtis lasten ja kauhean pyykkivuoren kanssa aina kaupungille kävellen. Tottahan tuokin. Saa nähä mitä kaikkea se on kerinnyt jo ostamaan kun me sinne pääsemme.

Anoppi ja appiukko luulee että me ollaan vielä juhannuksenakin Suomessa, minä taas TOIVON ja USKON että olisimme vielä toukokuun puolella siellä.. Aika näyttää..

Matkan alku

No niin, tästä lähtee käyntiin tämä minun blogin luonti jota monet ovat toivoneet, katotaan mitä saan tänne rustattua.

Eli syy miksi aloin tänne rustailemaan on että minä ja perheeni muutamme Amerikkaan, Kaliforniaan ja aiomme olla siellä vuoden. Mieheni sai sieltä työpaikan ja minä seuraan kotiäitinä lasten kanssa häntä sinne. Prosessi alkoi jo viime vuoden puolella kun mietimme ulkomaille muuttoa yhtenä vaihtoehtona kun miestäni alkoi tympinään edellinen työ. Ja niin hän otti yhteyttä erääseen suomalaiseen keittiömestariin Kaliforniassa ja niin matka alkoi.

Tämän vuoden alkupuolella työpaikka vahvistui ja papereita alettiin laittamaan eteenpäin. Ja siinä sitten menikin tovi kauemmin kuin luulimme. Mies irtisanoutui töistä mutta sai olla vielä melkein kaksi kuukautta Suomen maassa ennenkuin lähtö koitti. Ei sinne noin vaan mennä, aikamoinen paperityö oli tehtävä. Nyt minä ja lapset odottelemme koska pääsisimme lähtemään myös.

Mieheni lähti 2 viikkoa sitten ja nyt hän jo sai hommattua meille asunnon. Siinäkin amerikkalaiset ovat hassuja, ei saa vuokrata minkä kokoista tahansa asuntoa vaan koska me olemme 4-henkinen perhe, tarvitsemme 2 makuuhuonetta. 1 makuuhuoneen asuntoa emme saaneet vuokratuksi. Mutta hyvä näinkin. Innolla odotan miltä uusi koti näyttää.

On se piristävää tehdä jotain näin mullistavaa, kotiäitinä olo ei aina ole kauhean hohdokasta, mutta amerikkalaisena kotiäitinä olo saattaa ollakin. Ainakin kaikki on uutta. Mennään yhdessä pesulaan pesemään kolikkokoneella pyykkiä niinkuin Frendeissä, leivotaan kakkuja ja hymyillään naapureille, niinkuin Täydellisissä Naisissa. Voi ne olla ihmeissään kun hullut suomalaiset kävelee lähikauppaan ja leikkipuistoon ja muille asioille kun he eivät mene sinnekään jalkaisin vaan autolla, näin ainakin olen kuullut. Saas nähdä. Innolla odotan.