HOMEMAKER IS MY OCCUPATION

Nyt on sitten minunkin nimeni jäänyt kirjoihin ja kansiin amerikan verovirastoon. Ammatikseni he laittoivat mieheni ehdotettua housewife, homemaker. Homemaker on siis ammattini. Tykästyin välittömästi tähän sanaan.

Amerikassa ihmiset arvostaa sitä että lasten kanssa ollaan kotona mahdollisimman pitkään, vaikkei monella siihen ole mahdollisuutta. Täytyy kyllä myöntää että tämä vuosi kaikista kotona oleskelluista vuosista on ollut ehdottomasti paras. Elämisen taso, oma mieliala, jaksaminen on jotenkin vaan ollut parempaa täällä. Kyllä uskon että sää on yksi iso tekijä onnellisuuteen ja jaksamiseen, vaikka omaankin suomalaisen negatiivisuuteen taipuvaisen luonteen, olen ollut miellyttävämpää seuraa Amerikassa, ainakin itse koen sen niin. En ole mikään kummoinen kotihengetär, ruuanlaitto ei ole todellakaan vahvin alani, enkä ole myöskään siivousintoilija, pyykkiäkin pesen silloin kun sitä tarvitsee pestä. En myöskään näe itseäni "täydellisen äitinä ja vaimona" joka huseeraa, tekee kaiken aikaa ruokaa ja pölyt on aina pyyhitty ja mitä siihen täydellisen kotirouvan käsitteeseen nyt kuuluukaan. En näe itseäni sellaisena, mutta silti kun kuulin olevani "homemaker", se tuntui juuri oikealta termiltä.

Kun tulimme amerikkaan, kotimme oli kuin poikamiesboxi. Ja mieskin joka siellä asui, oli aika lailla hukassa. Jääkaapissa oli voi, juusto ja meetvursti. Oli hän käynyt ostamassa muutaman jugurtin meitä varten. Kuiva-ainekaapissa ei ollut mitään muuta kun leipää. Pakkanen oli tyhjä. Ja melkein ensimmmäiseksi mieheni ilmoittaa ettei todellakaan joka päivä mennä pesemään pyykkiä. Koska pyykkiä joutui pesemään pesulassa. Muistutin ennen tuloamme että lasten lakanat ja pyyhkeet täytyy pestä ennen kun tulemme, koska ne olivat uusia. Tätäkään ei olisi tapahtunut jollen olisi sitä sanonut. Kun olimme kuukauden tallanneet jalan ympäri pientä Sonomaa, otin asiasta selvää ja vuokrasin meille auton jotta pääsimme lähikaupunkeihin joissa mieheni oli käynyt taksilla, koska ei tiennyt että voisi vuokrata auton. Okei, olihan hänellä paljon asioita, käytännön asioita jotka hänen täytyi selvittää, niinkuin sähkön jakelu asuntoomme, roskapöntön tilaaminen, veden jakelu, telkkariliittymä ja internetliittymä, ja tietenkin ihan ensiksi asunnon etsiminen. Kaikki nämä oli jo valmiina kun minä saavuin ja toin perheemme paikalle. Siitä asti tämä on ollut koti, sydän on täällä. Ja niin aloin myös hoitamaan kotiamme, pesemään pyykkiä, tekemään ruokaa, siivoamaan ja olemaan lasten kanssa, mitä tietysti olin siihenkin asti tehnyt. Se vaan ei ole sama asia Suomessa. Vaikka Suomessa tuetaan kotiin jääviä vanhempia rahallisesti ja se on sen puoleen arvostettua että jää kotiin, täällä arvostetaan sitä että olet niin epäitsekäs ja jäät kotiin lapsen kanssa vaikkei sitä tueta millään lailla, muutoin kuin arvostamalla päätöstäsi. Mikä sitten on paras vaihtoehto lapselle tai vanhemmalle missäkin tilanteessa on tietysti jokaisen oma päätös, allekirjoittanut olisi myös jo töissä jos se olisi mahdollista. Mutta silti olen tällä hetkellä tyytyväinen kotiäiti. Eikä tämä meidän elämä arjellisesti (on se edes sana??) eroa elämästämme Suomessa, en silti voi sanoa olleeni aina onnellinen kotiäitinä. Toki elämä on erilaista täällä kuin Suomessa, silti teemme perunaa ja jauhelihakastiketta ruuaksi ja käymme leikkikentällä leikkimässä niinkuin Suomessa. Tavallista arkea elämällä elämme omaa amerikkalaista unelmaamme. Ehkä olen vain oppinut nauttimaan perheestäni ja kodistani enemmän tämän kuluneen vuoden aikana, täällä.

Koti tarkoittaa jokaiselle ihmiselle eri asiaa. Minulle koti on paikka jossa voin olla oma itseni, viihdyn siellä siinä siisteydessä missä se on ja kun perheeni on tyytyväinen. Kun muutin kotoa pois, tuntui pieni yksiöni kodilta koska se oli minun näköinen. Oma ensimmäinen sininen kahvinkeittimeni, oma sänky. Kun muutin saman katon alle poikaystäväni kanssa, teimme siitä yhdessä meidän kodin. Kun ostimme ensimmäisen oman kodin, valitsimme seinien värin, uuden keittiön pöydän ja sohvan, juuri sellaiset kuin itse halusimme. Se oli koti, paikka missä oli hyvä olla. Se tuntui hyvin tärkeälle ja rakkaalle monestakin syystä. Vaikka tämä asunto josta maksamme vuokraa tällä hetkellä ei kovin kummoinen ole, tuntuu tämä kodille koska kolme minulle tärkeintä ihmistä asuu täällä kanssani ja ne ihmiset tekevät jostain asunnosta, mistä tahansa asunnosta minulle kodin. Rakastan asua Sonomassa ja koska mieleni on onnellinen ja tasapainoinen voisin erittäin mielelläni myöskin jäädä tänne. Voin olla juuri sitä mitä olen, kukaan ei tule minun kotiini kertomaan mitä minun tulisi olla tai mitä minun tulisi tehdä toisin. Silti Amerikka ja täällä eläminen on opettanut minulle, minusta ja tavasta elää enemmän kuin olisin kuvitellut. Olisi niin voinut tietenkin tapahtua muuallakin, mutta se tapahtui minulle täällä ja nyt. Tämä ympäristö, erilainen toisia ihmisiä arvostava elinympäristö on niin kotoinen ja turvallinen, olen kotona. Olen juuri siellä missä minun pitääkin ja tiedän millaisia ihmisiä haluan elämääni, ei sillä että lähipiiriini olisi jotkut pääsyvaatimukset mutta ei kukaan halua elämäänsä ihmisiä joista ei välitä ja jotka ei välitä sinusta. Etäisyys tärkeistä ihmisistä elämässäni, useiden ihmisten erilaiset elämänkokemukset sekä aika miettiä, ovat opettaneet minulle arvostamaan tärkeitä ihmisiä elämässäni. Ei sillä ole merkitystä missä maailman kolkassa asut, voit tavata ihmisen joka säilyy elämässäsi tärkeänpänä kuin joku sukulaisistasi, jolle olet läheinen. Se kuka pysyy mukanasi, muutat mihin tahansa, on pitämisen arvoinen ystävä, läheinen.

Kunnes muuta keksin, olen homemaker, jossain päin maailmaa, tällä hetkellä Kaliforniassa. Ja jos tämä ajatusten suo antaa edes jollekin ihmiselle mietittävää, olen tyytyväinen. Olemme paljon puhuneet mieheni kanssa kyseenalaistamisesta viime aikoina, ja olemme molemmat sitä mieltä että ihmiset kyseenalaistaa liian vähän. Olenko siellä missä haluan olla? Voisiko toisessa kaupungissa tai maassa olla jotain mikä tekisi minut onnellisemmaksi? On sääli katsoa ihmisiä jotka eivät kyseenalaista asioita, he uskovat mitä heille mikäkin media väittää ja tieto mikä heillä on, riittää, ei janota lisää. Ehkä elämä on helpompaa osalle ihmisistä niin.